Leslie Ford: Ristilukki väijyy
Lehtiyhtymä, 1946



Jälleen kerran kansi jonka tekijästä ei ole mitään tietoa. Lienee silti suomalaiseen painokseen tehty, mikä on tosin vain aavistukseen perustuva veikkaus. Oli kenen työtä tahansa, kansi on jokseenkin karmaiseva - siis hyvällä tavalla. Myös kirjan suomennettu otsikko on verevämpi kuin alkuperäinen: "The Philadelphia Murder Story". Takakansitekstin mukaan teoksen "henkilöhahmot ovat huvittavia ja epätavallisia". Hmm.

Kaija Pakkanen: Huilu hilpeä
WSOY, 1976



Lapsille on julkaistu hirmu paljon runo- ja lorukirjoja, ja ajasta unohdukseen ne katoavat, niin kuin tämäkin, paitsi tietenkään eivät poistu niiden mielestä jotka ovat kyseisiä kirjoja lapsena lueskelleet. Ei moni enää 2000-luvulla muista Huilu hilpeää, mutta minä muistan. Tykkäsin näistä loruista lapsena ihan hirveän paljon. Myös kuvituksesta; osaltaan rujot puupiirrokset (tai mitä kaiverruksia nyt ovatkaan) ovat varmasti vaikuttaneet siihen miten paljon tähän kirjaan kiinnyin. Kuvissa oli jotain omituisen jännittävää, vieraan näköistä. Kuvittajaksi mainitaan Pirkko Kilpelä, jonka käsialaa siis myös kansi on.

Justhin piisas. Perinnettä Laihialta ja laihialaisista
SKS, 1969



Kauniskantinen teos, joka sisältää muutakin kuin vain niitä ankeita paikkakuntakaskuja joita tällaiset yleensä, tai pikemminkin kai se mielikuva joka ainakin itselläni on näistä perinnekirjoista. Joka tapauksessa heti aluksi lukijalle tarjotaan satua: "Kuningas lährätti kaksi poikaansa kattelmhan valtakuntaansa". En tiedä onko satu hyvä vai huono koska murretekstien lukeminen on asiayhteydestä riippumatta silkkaa kidutusta.

Edison Marshall: Mies ja hänen kohtalonsa
Suomen kirja, 1946



Takakannen hehkuttelu puhukoon puolestaan:

"Loistokkaan kerronnan kruunaa John Smithin ja kauniin intiaaniprinsessa Pocahontan rohkea ja romanttinen rakkaustarina, jolle maailmankirjallisuuden hehkuvimmistakaan lemmenhistorioista tuskin löytyy vertaa."

Onkohan kuluneina vuosikymmeninäkään onnistunut kukaan pistämään tätä rakkaudenroihua paremmaksi?

Niilo Tarvajärvi: Tarvan mustelmat
Lehmus, 1964. 4. painos



"Tähtiluokan show-mies, valloittava persoonallisuus ja koko Suomen kansan radio- ja tv-suosikki", sanotaan takakannessa. Minun mielestäni Tarva oli vain rasittava kun lapsosena katselin hänen laatikkoleikkejään televisiosta. Tämän muistelmateoksen mukahauska nimi ja kamala kansikuva eivät erityisemmin kutsu lukemaan. Ehkä jos pitäisi Tarvajärveä nerona niin sitten.

Denise Robins: Venetsialainen rapsodia
OY Torsti Virta & CO, 1957



"Denise Robins ensimmäisen kerran Suomessa", kertoo takakansi, ja kyseessä on myös "tämän hetken suosituin ajanvietekirjailija".

En tunne tekijän tuotantoa, mutta kansi on jo varhaislapsuudesta jäänyt mieleen. Tämä kirja on kai ollut alahyllyllä niin että sen on jo imeväisikäisenä ensi kerran saanut näppeihinsä.

Mielenkiintoista että aikansa suosituimman viihdekirjailijan suomenkieliset oikeudet on saanut tuntematon pienkustantaja; ehkä tilanne on jo tämän ensimmäisen suomennoksen jälkeen muuttunut. Olisivat nyt silti kertoneet kenen työtä tuo kansi on. Manierismin lainalaisuuksien mukaan venyvä naishahmo on tyylikäs.

F.A. Heporauta & A. Hinkkanen: Suomen kansan vaiheet muun maailman tapahtumien yhteydessä
WSOY, 1955. 10. painos



Kivan nationalistinen koulukirja. Parasta tässä löytämässäni kappaleessa ovat marginaalipiirrokset joita riittää lähes joka sivulla kannesta kanteen. Sprengtporten ja Porthan ovat saaneet piipun suuhunsa ja silmälasit. Aleksis Kivellä on pitkä nenä. On pääkalloja ja räjähdyksiä. 50-luvun koululainen ei ole kansamme vaiheista kiinnostunut sen enempää kuin minäkään ala-asteella olisin.

Christina Björk & Lena Anderson: Älä ruiskuta! Sanovat Johanna ja Jussi
WSOY, 1974



"Joko tiedät -kirjoille on yhteistä, että ne pysähdyttävät ajattelemaan."

Melkoisen aggressiivisella otteella tässä kasvimyrkkyjä vastaan käydäänkin. 2000-luvun lapsille suunnattu valistus on varsin ponnetonta 70-lukuiseen verrattuna.

Sanan mahti IV
Otava, 1963. 4. painos



Teoksen alaotsikko on "Kansalliskirjallisuuden lukemisto", ja takakansi lupaa "uusinta proosaa F. E. Sillanpäästä ja lyriikkaa Aaro Hellaakoskesta nuoremman polven edustajiin saakka". Lopputulos on juuri niin kuivikas ja epämääräinen kooste eri tyylilajeja sekaisin kuin mitä kannestakin voi päätellä. Ja yhtä miehinen.